Rantarosvous ja ensimmäinen merilaki 1667
Vanhan germaanisen tapaoikeuden mukaan rantaan ajautunut saalis kuuluu rannan omistajalle. Ikivanha ajatus rantaoikeudesta eli rahvaan parissa vielä teolliselle ajalle asti, vaikka jo keskiajalla kirkko ja kruunu yrittivät puuttua siihen. Keinot kontrolloida laajan valtakunnan laajoja rantoja olivat kuitenkin vähäisiä ja tehottomia.
Perinteiseen rantaoikeuteen alettiin Itämerellä puuttua keskiajalla kaupan kasvun myötä. Hansakaupunkien välisen kaupankäynnin turvaamiseksi laadittiin 1400-luvulla Visbyn merioikeus, joka oli käytössä lähes koko Itämeren alueella.
Ruotsin valtakunnan ensimmäinen merilaki annettiin 1667, ja se korvasi vanhan merioikeuden. Laki sisälsi myös ensimmäisen meripelastussäännöksen, jonka pohjalta muodostettiin ensimmäiset pelastusyhtiöt. Vuosisadan vaihteessa hylkyjen nosto ja haaksirikkotavaran pelastaminen annettiin sukellus- ja pelastuskomppanioiden yksinoikeudeksi. Merilaissa määriteltiin vielä ihmishenkien olevan pelastustöiden ensimmäinen prioriteetti, mutta sukellus- ja pelastuskomppanioiden tärkeimmäksi tehtäväksi muodostuivat taloudelliset näkökohdat ja lastin pelastaminen. Merilaki oli voimassa koko 1700-luvun.
Merilaissa määrättiin, että merivahingon selvitys oli tehtävä vuoden ja yhden yön kuluttua onnettomuudesta. Jos haaksirikko oli tapahtunut ruotsalaiselle tai ystävällismielisen maan porvarille, palautettiin omaisuus omistajalle sen jälkeen kun siitä oli vähennetty pelastukseen liittyneet kulut ja sukelluspalkkiot. Vihollismaiden asukkaiden omaisuus kuului kruunulle näiden maksujen vähentämisen jälkeen, samoin kuin silloin, jos tavaralle ei löydetty omistajaa.
Pelastustyöhön osallistuneille maksettiin palkkioita pelastetun lastin arvon mukaan. Jos hylystä nostamaansa lastia ei ilmoittanut sukelluskomppanialle, käsiteltiin asiaa tavallisena varkautena, josta säädettiin ankaria rangaistuksia, jopa kuolemantuomio. Myös laivojen houkuttelemisesta karille esim. merkkitulilla rangaistiin kuolemalla ja omaisuuden menetyksellä. Merilaissa määrättiin nimeämään paikallisia rantavouteja, joiden tehtävä oli ilmoittaa haaksirikoista ja vahtia, etteivät paikalliset päässeet varastamaan lastia tai häiritsemään pelastustöitä.
Myöhemmin merilakia ja meripelastusta tarkennettiin niin, että ohjeet koskivat vain tuoretta haaksirikkoa. Pitkän ajan kuluessa rantaan ajautuneen tavaran sai löytäjä pitää. Ohjetta tulkittiin eri tavalla sukelluskomppaniassa ja paikallistasolla: voiko rantaan ajautunut tavara olla tuoreesta haaksirikosta vai näyttääkö se sellaiselta, joka on ollut meressä pidempään?
Meripelastusorganisaation kehittyminen liittyy Pietarin kaupungin perustamiseen ja laivaliikenteen kasvuun Suomenlahdella. Itäinen Suomenlahti oli 1700-luvulla yksi Euroopan vilkkaimpia meriväyliä. Pietariin matkasi arvolastissa olevia laivoja, kun kaupunkiin vietiin taide-esineitä, astioita, silkkikankaita, mausteita ja eksoottisia herkkuja. Laivoissa oli myös yksinkertaisempia elintarvikkeita, kuten viljaa ja säilömisen kannalta elintärkeää suolaa. Paluumatkalle laivoihin lastattiin halvempaa tavaraa, kuten hamppua, purjekangasta, talia, puutavaraa, rautaa ja nahkoja. Näitä kaikkia löytyi siis myös haaksirikkoutuneista laivoista. Hylyistä pelastettiin ja ryöstettiin myös laivan osia, kuten takiloita, purjeita, köysiä, kelloja ja kompasseja.
Sukelluskomppanian tehtävät
Sweriges Rikes Siö=Lagh 1667, femte balcken, 4 § Om Skieps fynd/ huru thet bör kunnugas/ och theras Straff som thet dölja
Vuoden 1667 merilaki mahdollisti sukelluskomppanioiden perustamisen, ja joitain pieniä pelastusyhtiöitä olikin jo 1600-luvun lopulla. Vuonna 1729 Ruotsissa perustettiin yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania, joka sai yksinoikeuden eli privilegion pelastaa merihätään joutuneita aluksia ja niiden lasteja. Samaan aikaan Ruotsissa perustettiin muitakin komppanioita, esim. kauppakomppanioita, joiden toiminta perustui kruunun myöntämille privilegioille merkantilismin hengessä. Kruunulle toiminta oli kannattavaa: taloudellinen pääoma saatiin porvareilta, jotka kantoivat myös taloudellisen riskin. Kruunulla ei itse ollut resursseja tai henkilökuntaa järjestää meripelastusta tai ulkomaankauppaa, joten privilegion myöntäminen innokkaille ja innovatiivisille porvareille ratkaisi tämän ongelman.
Jo ennen komppanian perustamista Ruotsin valtiopäivät olivat hyväksyneet vuonna 1714 meripelastusohjeistuksen, jossa luotiin pohja privilegiojärjestelmälle. Tästä jalostettiin yksityiskohtainen ohje meripelastuksen suorittamisesta, joka vaikutti myös myöhempään lainsäädäntöön ja vakiinnutti pelastustoimia. Virkamiehistölle tärkeä opaskirja oli myös komppanian perustajan Mårten Triewaldin vuonna 1734 julkaisema Konsten at lefwa under Watn, joka esitteli pelastustöissä käytettäviä välineitä ja uusia innovaatioita, kuten sukelluskelloa.
Sukelluskomppanian toiminta vakiintui osaksi lainsäädäntöä vuosien 1734, 1737 ja 1739 asetusten myötä. Niissä säädettiin sukellus- ja pelastuskomppanian oikeudesta hylkytavaraan, lastin huutokauppakäytännöistä ja komppanian ylivallasta mahdollisissa ristiriitatilanteissa lastin omistajan kanssa. 1760-luvulle tultaessa komppanioiden toiminta ja niitä koskeva lainsäädäntö oli jo vakiintunut.
Pelastustöiden palkkioista säädettiin tarkemmin vuoden 1739 asetuksessa, jolloin alettiin maksaa vaarallisen työn lisää. Sukellus- ja pelastuskomppanialle kuuluva prosenttiosuus lastin arvosta kasvoi, jos olosuhteet olivat vaaralliset, laiva osittain tai kokonaan uponnut tai jos nostossa jouduttiin käyttämään arvokkaita työvälineitä. Vaikeissa olosuhteissa tai arvokkaita työvälineitä käyttäessä palkkio nousi kolmannekseen lastin arvosta, kun karille ajautuneen laivan tyhjentämisestä pelastuspalkkio oli vain 10 %. Pelastustöihin saatettiin siis ryhtyä rahan toivossa huonoissakin olosuhteissa, tai ainakin väittää olosuhteita huonommaksi kuin mitä ne olivat, ja käyttää erikoisvälineistöä. Pelastustöihin osallistuneille paikallisille ja miehistön jäsenille maksettiin kiinteä pelastuspalkkio.
Sukelluskomppania realisoi nostetun tavaran arvon järjestämässään huutokaupassa, josta myös säädettiin 1730-luvun asetuksissa. Tavaraa ei saanut myydä huutokaupan ohi, ja siellä sai myydä vain tavaraa, joka oli ennalta ilmoitettu ja arvioitu. Lastin omistaja ei ollut oikeutettu ostamaan omaa lastiaan huutokaupan ohi, vaan kaikki huutokaupat olivat julkisia. Toki omistaja sai huutokaupan tuoton itselleen pelastuspalkkioiden maksamisen jälkeen. Omistaja sai myös määrätä tavaran säilyttämisestä ja paikkakunnasta, missä huutokauppa järjestetään.
Sukelluskomppanian organisaatio ja henkilöstö
Teemme tiettäwäxi, että […] Me armosa hywäxi löysimme Meidän armollisilla Privilegiumeillam eli wapauxillam edescatzoat tietyt Personat ja Interessentit, jotca owat päällens ottanet, cosca Meriwahingot ja Haaxi-ricot tapahtuwat, olla Meriwahingoon joutuneille awuxi, weden ala menemisellä ja Meri-ajoon joutuneitten caluin ylösottamisella, yhden tietyn ylösottamisen palcan edestä, cuin pitä sen edestä ulosannettaman ja maxettaman (Kuninkaan privilegiokirje sukellu- ja pelastuskomppanialle, annettu 1.10.1730)
Sukellus- ja pelastuskomppania toimi amiraliteettikollegion alaisuudessa, joka sijaitsi Karlskronassa. Komppania oli jaettu eteläiseen ja pohjoiseen komppaniaan, joista pohjoista, johon Suomi kuului, johdettiin Tukholmasta käsin. Paikallisten sukelluskomissaarien tuli raportoida neljännesvuosittain Tukholmaan alueellaan sattuneista haaksirikoista ja pelastustoimenpiteistä.
Suomen etelärannikko oli jaettu kolmeen piiriin, joita hallittiin Eckeröstä, Turusta ja Helsingistä käsin. Kaksi pienempää konttoria sijaitsi Loviisassa ja Tammisaaressa. Sukelluskomissaarit olivat yleensä porvareita, jotka toimivat myös laivanvarustajina ja raatimiehinä. Haaksirikon sattuessa rantavouti hälytti paikalle sukelluskomissaarin, joka arvioi tilanteen, päätti tarvittavista pelastusoperaatioista ja hoiti näiden organisoinnin. Sukelluskomissaarit eivät osallistuneet likaiseen työhön, vaan heidän roolinsa oli toimia välittäjinä ja organisaattoreina paikallistason ja komppanian johdon välissä.
Sukeltajat toimivat sukelluskomissaarin alaisuudessa, ja 1760-luvulla he olivat jo vakituisia ja täysipäiväisiä komppanian työntekijöitä. Sukeltajat saattoivat asua kaupungissa, josta he lähtivät sukelluskomissaarin mukana pelastustöihin haaksirikon sattuessa. Kaupungissa oli mahdollista tienata myös sivutuloja esimerkiksi tullilaitoksen parissa tai satamassa tehtävistä nostotöistä. Sukeltajat olivat ammattimiehiä, jotka huolehtivat lastin varsinaisesta nostosta sekä taitoa vaativien välineiden käytöstä. Käytännössä pelastustyöt olivat veneestä käsin tehtäviä pintapelastustehtäviä, vaikka sukeltajat joutuivatkin välillä tekemään töitä myös vedessä.
Rantavoudit rekrytoitiin paikallisten talonpoikien keskuudesta. Heidän velvollisuutenaan oli ilmoittaa sukelluskomissaarille haaksirikosta sekä värvätä paikallisia auttamaan pelastusoperaatiossa. Rantavoudit toimivat sukelluskomppanian edustajina maalaiskylissä, ja joutuivat sen takia usein hankalaan välikäteen. He olivat ilmoitusvelvollisia komppanialle, mutta paikallisyhteisön jäseninä tiesivät myös, kuinka arvokasta hylkytavara oli köyhien maalaisten taloudessa. Rantavoudit olivat usein myös haluttomia ilmiantamaan hylkytavaraa ottaneita naapureitaan ja sukulaisiaan. Toisaalta haaksirikosta saatava kiinteä pelastuspalkkio kasvatti myös heidän tulojaan, ja moni halusi pysyä rantavoutina pystyäkseen kontrolloimaan, mitä sukelluskomppania paikallisyhteisöstä tietää.
Vastalauseita maalta ja kaupungista
Sweriges Rikes Siö=Lagh, 1667, femte balcken 10 § Om Skada man gör medh wilja på Skip eller Gods uthi Siönödh, hwilken kallas haveri
Sukelluskomppanioiden privilegiot herättivät närää niin paikallistasolla kuin porvariston keskuudessa. Sekä koti- että ulkomaiset porvarit eivät voineet ymmärtää, miten heidän laivansa lasti muuttui haaksirikon sattuessa komppanian omaisuudeksi, ja komppanialla oli oikeus saada tämän lastin pelastamisesta ja myymisestä merkittävä palkkio. Komppanian pelastuspalkkio saattoi nousta jopa 40 prosenttiin lastin arvosta.
Kaupunkien porvarit lähettivät useita valituksia komppanian toiminnasta kruunulle ja amiraliteettikollegiolle. Sukellus- ja pelastuskomppanian toimintaa pidettiin ahneena ja häikäilemättömänä, joka tähtäsi vain komppanian varallisuuden kasvuun eikä turvannut kaupankäyntiä taikka merenkulkua. Heitä verrattiin merirosvoihin, ja monet kertoivat, kuinka sukelluskomissaarit iloitsivat toisille sattuneista vahingoista. Tätä pidettiin erityisen moraalittomana.
Paikallisyhteisön kanssa taas ajauduttiin monesti konfliktiin vanhan rantaoikeuden takia. Rahvaan mielestä rantaan ajautunut hylkytavara kuului heille, ja harva piti vääränä sitä, jos miehistön hylkäämästä laivasta kävi jotain ottamassa. Monet menivät kuitenkin vielä pidemmälle, ja huhuttiin, että ahneet paikalliset saattoivat tappaa haaksirikosta selviytyneitä, jotta saisivat haltuunsa laivan arvokkaan lastin. Rantarosvot käyttivät sekä aktiivisia että passiivisia keinoja saaliin tavoittelussa, ja näiden keinojen moraalisuudesta syntyi konflikteja myös paikallisyhteisön sisällä.
Rantarosvoudesta tuomittiin ankarasti merilain, pelastusasetusten ja vuonna 1697 annetun rantarosvousplakaatin perusteella. Kuolemanrangaistukset eivät kuitenkaan aina olleet kruununkaan edun mukaisia, vaan tunnetaan tapauksia, joissa sukelluskomppania on rekrytoinut rantarosvouksesta tuomittuja myyriksi paikallisyhteisöön. Lain ankarilla rangaistuksilla uhkailevat sukelluskomissaarit saattoivat myös luvata, etteivät ilmianna rantarosvoja, jos nämä palauttavat varastetun tavaran. Näitä lupauksia noudatettiin satunnaisesti.
Haaksirikosta tavalla tai toisella hankitut tavarat voitiin myydä mustassa pörssissä tai käyttää itse. Hylystä nostetut köydet, purjekangas, hamppu, suola, vilja ja rauta olivat tarpeellisia myös maaseutuväestön taloudessa, ja näiden alkuperän selvittäminen oli vaikeaa, jos käytöstä tai myynnistä jäikin kiinni. Ylellisyysesineet, korut ja astiat voitiin toki ottaa käyttöön, mutta niiden esiintyminen pirtin pöydällä tai kalastajan puolisolla saattoivat herättää liikaa kysymyksiä. Ylellisyysesineiden kauppaaminen oli myös vaikeaa, jos ostaja liiaksi kiinnostuu niiden alkuperästä.
Sukelluskomppanian toiminnan vakiintuessa paikallistasolta värvättiin pysyviä rantavouteja ja satunnaista työväkeä, jolloin haaksirikon taloudellinen hyöty alkoi näyttäytyä eri tavalla. Sukellus- ja pelastuskomppania maksoi lastin nostossa auttaneille kiinteän pelastuspalkkion, jolloin lastista pystyi hyötymään taloudellisesti ilman laitonta piilottelua ja mustan pörssin kauppaa. Sukelluskomppania saattoi maksaa paikallisille myös hylkytavaran kuivattamisesta tai korjaamisesta myyntikuntoon. Järjestelmä tarjosi siis myös hyötyjä, mikä hiljalleen mursi vanhan rantaoikeuden ja muutti kalastajien ikiaikaisia tapoja.
Lähteet ja kirjallisuus
Alvik, Riikka; Granqvist, Juha-Matti; Huhtamies, Mikko; Tikka, Katja: Haaksirikot ja pelastusseurat 1700-luvun Itämerellä. Tieteessä tapahtuu 4/2015 https://journal.fi/tt/issue/view/3399
Kaukiainen, Yrjö: Rantarosvojen saaristo. Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005.
Triewald, Mårten: Konsten at lefwa under Watn 1734, 2. painos 1741. http://www.alvin-portal.org/alvin/view.jsf?pid=alvin-record%3A103393&dswid=-1782
Sweriges Rikes Siö=Lagh, 1667. https://gupea.ub.gu.se/handle/2077/34526
Tikka, Katja. APUA MERIHÄDÄSSÄ – VAI LIIKETOIMINTAA? Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppanian toiminnan ensimmäiset vuosikymmenet 1729–1760. Suomen ja pohjoismaiden historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, 2014. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014112846674